Pihahommatkin pitää koittaa tehä jossain välissä. Eilen perkkasin kukkapenkeistä kuolleet perennat, kavereita oli hommassa mukana useita:)  Yllättävän monta kottikärryllistä tulee kompostijätettä  kahdesta kukkaryhmästä. Meillä kukat on lajiin kattomatta" villiruusuja," -Kukkaryhmät on aidattu  matalalla puutarha-aidalla ,toiveissa ettei koirat ihan kokonaan siellä juoksentelis, mutta mitä vielä, talvella Tiltunkin lempparipaikka on istua korkeimmalla kohdalla kukkaryhmää, koska sieltä näkee parhaiten. Jääpoltehan siitä seuraa sille kohtaa ja kukat saa uusia joka kesä.  Kovin nuo  isoimmat perennat näyttää leviävänkin ja  valtaavan  alaa itelleen. Ensi keväänä pitääkin ottaa molemmat kasat ylös  harventaa puskia ja lisätä multaa sekä kiviä. Siitäpä saa naapuriimme talonsa rakentanut Hinni ja Mauri kukkapenkiinsä väriä. Anopin äiti, siis Jukan mummo on joskus -50 luvulla tuonut Oulusta Ainolan puistosta maahumalaa tyttärelleen tänne maalle. Sehän on pienellä alalla soma peitekasvi ja voi käyttää myös kukkalaatikoissa roikkuvana reunuskasvina, mutta se  on yhtä kova leviämään kuin vesiheinä! Ei ole  Esteri ollut kukkapenkkejä perkatessani aina minun suopeissa ajatuksissani:):)  Mistä tiedän vaikka minun pojan pojan miniä manaa aikanaan kieloja, jotka minä nuorena kihlattuna toin tuohon omenapuun alle Alatemmekseltä Pyyhtiän jokirannasta vuonna -77, siinä ne edelleen tänäkin keväänä kukkivat sulassa sovussa anopin istuttamien sinililjojen kanssa, väistellen Esteri mummon maahumalia. Tämä  on sitä sukupolvien tarinaa, jota tälläisessa  300 vuotta vanhassa pihapiirissa piisaa. Joskus yksin pirtin hiljaisuudessa ( harvinaista) kiikussa istuen tulee väkisin mieleen mitä nämä vanhat hirsiseinät voisivat kertoa jos sanoja olisi... isoviha, sota- ja pulaika, usean nuoren perheen elämän alku, lasten syntyminen, kuten sitten aikanaan elämänkaaren loppuminenkin. Siinäpä sitä tarinaa olisi.